Mietiskelin taas Miron synnytystä, niinkuin lähes joka ilta ja tuli sellanen olo, että haluan kertoa mitä ajattelen synnytyksestäni näin jälkeen päin.
Mietin synnytystä todella usein, kuten sanoin, lähes joka ilta. Ja aina kun mietin sitä, rupean itkemään.
Synnytykseni oli mielestäni helppo fyysisesti. Suht nopea ensisynnyttäjälle, ei tullut mitään komplikaatioita tai ongelmia jne, mutta henkisesti kova pala. Synnytystä ajatellessa alan aina miettimään miten se olisi voinut mennä, miten olisin sen halunnut menevän. Eniten mietin, mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin, jotta Iiro (sen aikainen poikaystävä) olisi voinut olla mukana. Aluksi hän olikin, sillä oltiin meillä kun synnytys alkoi kovenevilla supistuksilla.
Iiro oli sopinut vanhempiensa kanssa, että voi olla synnytyksessä odotushuoneeseen asti (eli ei tule itse synnytyshuoneeseen, mutta voi olla kanssani kun olen käyrillä yms.) ja minä tietysti oletin että toimitaan sen mukaan ja olin valmistautunut synnytykseen niin. Vaikka olisinkin halunnut Iiron mukaani loppuun asti, hyväksyin hänen vanhempiensa päätöksen, ettei hän synnytyssaliin asti tule. Kuitenkin kaikki meni toisin. Iiro tuli odotustilaan ja huoneeseen, missä mulle laitettiin ne supistus yms. mittarit (eli ne käyrät), mutta sitten hänen äitinsä alkoikin lähes heti huoneeseen päästyäni soittelemaan hänelle ja mun äidille (joka oli myös siellä). Hän oli tulossa autolla hakemaan Iiroa pois ja käski äitini heti paikalla häätämään Iiron sieltä (oli huomannut blogistani, että olen lähtenyt synnyttämään). Iiro lähti sitten suosiolla kun äitini pyysi, vaikka selvästikkään ei halunnut, etenkään kun huomasi, että rupesin itkemään. Äitikin näytti olevan kovin pahoillaan siitä, että Iiron täytyi lähteä, kun huomasi mun itkevän sen takia.
Äiti lähti sen jälkeen hakemaan neuvolakorttiani kätilön pyynnöstä ja sillä välin mut siirrettiin synnytyshuoneeseen. Sielläkin itkin monta kertaa Iiron lähtöä. Kätilö varmaan luuli, että itken kipujani.
Sitten kaikki menikin niin äkkiä. Doulani tuli paikalle, mutta silti musta tuntui kovin yksinäiseltä. Huoneessa ei ollut ketään läheistäni, ei ketään kenen tukea oikeasti kaipasin. Doulasta oli toki suuri apu, ja olen hänelle ikuisesti kiitollinen läsnäolostaan synnytyksessäni, mutta olisin kaivannut sinne Iiron. En ketään muuta, vaan Iiron. Synnytyshuoneessa kaikki tapahtui niin äkkiä, etten edes itse tajunnut sitä. Mulle on jäänyt hirveä synnytyspelko sen takia. En ehtinyt saada mitään puudutusta, eikä kukaan rakkaani ollut tukemassa mua.
Mietin aina, miten toimisin, jos saisin kelata aikaa taaksepäin. Mietin, olisikohan Iiron mukaan pääsy onnistunut niin, että oltaisiin vaan lähdetty sairaalan lähistölle bussilla, tai mopolla supistusten alettua koventua, niin etten olisi sanonut vanhemmilleni mitään, enkä kirjoittanut blogiin mitään synnytyksen mahdollisesta alkamisesta. Olisin ilmoittanut vasta Miron synnyttyä vanhemmilleni.
Vai olisinkohan voinut Iiron äidin soittaessa sanoa äidilleni "Äiti, mä en haluais toimia kenenkään tahtoa vastaan, mutta mulle on tosi tärkeetä, että Iiro on mun mukana synnyttämässä. En haluais pyytää sua valehtelemaan Iiron äidille, tai taivuttelemaan sitä milläänlailla, mutta oo kiltti ja auta mua tän kerran. Tää on mun ensimmäinen ja ehkä ainoa synnytys. Mä en kestä, jos Iiro ei oo mua tukemassa". Olisikohan se toiminut? Olisikohan äiti ymmärtänyt kuinka tärkeää Iiron läsnäolo mulle olisi ollut?
En tiedä. Niitä vaihtoehtoja kuitenkin olen pohtinut varmaan satoja kertoja, ja monia muita.
Olisi nyt Iiro voinut edes tulla katsomaan mua heti synnytyksen jälkeen, tai olisi äitinsä antanut hänen edes puhua puhelimessa kanssani kun olen synnyttänyt... Mutta ei. Näin Iiron vasta seuraavan päivän iltana. Kun hän sai todella nopeasti tulla mua ja Miroa katsomaan. Viipyi ehkä kymmenen minuuttia, kunnes hänen täytyi lähteä kotkaan perheensä kanssa... Iiro ei saanut kotiini palattuanikaan tulla moneen päivään meille.
Nyt en voi kuitenkaan asialle mitään tehdä. Mun on vaan elettävä sen kanssa, että synnytin esikoiseni yksin, ilman läheistäni tukemassa.. Se, että Iiro ei ollut paikalla synnytyksessä, vaikuttaa yhä tänäkin päivänä mun mielialaan ja nukkumiseen. Näen paljon painajaisia synnytyksestäni. Painajaisen unesta tekee se, että synnytys on siinä juuri sellainen kuin oli oikeasti. Voin sanoa rehellisesti, etten ole ikinä elämässäni tuntenut itseäni yhtä yksinäiseksi ja hylätyksi, kuin synnyttäessä. Ja vaikka synnytyksen tulos onkin mulle maailman tärkein ja rakkain, oli synnytykseni elämäni tähän mennessä kamalin tapahtuma ja se, että Iiro ei ollut siellä paikalla, tulee todennäköisesti painamaan mieltäni loppuelämäni. Iiroakin harmittaa erittäin paljon, se ettei hän ollut mukana synnytyksessä, ja sen huomaa hänen käyttäytymisestäänkin aina kun puhutaan synnytyksestäni: (
Lisään tähän loppuun vielä, että en halua millään tavalla tekstissä loukata, tai syyttää ketään, vaan ainoastaan kertoa OMISTA tuntemuksistani. Ja toivon, että myös te lukijat kunnioitatte tekstissäni mainittuja henkilöitä ja jätätte negatiiviset mielipiteenne näistä henkilöistä jakamatta. (mua saa toki mollata ja kritisoida niin paljon kuin huvittaa)
